2+2+3

Sujautan reppuun läppärin ja vähän vaatteita. Nappaan taskuun avaimet, lompakon, sekä puhelimen ja hyppään junaan. Eroperheessämme lapset pysyy paikoillaan ja vanhemmat väistelee toistensa tieltä. Jonkinlaiseksi linnunpesämalliksi tätä kai sanotaan. Se on elämäntapa, joka on samaan aikaan rankkaa ja mahdollistavaa... 

Vaikka kaikeen tottuukin, aina on silti ikävä johonkin...

Tarvitaan tietynlaista itsepäisyyttä ja sellaista jääräpäistä luottamusta siihen, että keksin keinot ja tavan tehdä töitä mistä vaan, olosuhteista riippumatta. Suunnittelen elämää ja toimeentuloa seuraavan viikon ja kuukauden kerrallaan. Se vaatii hermoja, mutta antaa vastineeksi vapautta!

Oon myös super kiitollinen siitä, että oon pystyny maksamaan laskuja ja tekemään kaikkea sellaista mistä pidän ja mikä antaa mahdollisuuksia rakentaa arkeani juuri näin, omilla ehdoillani. Pelistriimaan, tuotan sisältöä ja teen kaupallisia yhteistöitä. Tulot tulee pieninä virtoina ja välillä on ollut taloudellisesti aika tiukkaakin, kun esimerkiksi laskutus on syystä tai toisesta viivästynyt. Oon tosi onnekas, kun oon sillon saanu apua läheisiltä. 

Videoita ja valokuvia oon tuottanu yhdessä mun kumppanin kanssa. Yhdessä tekeminen ja luovan työn jakaminen vaati yhteensovittelua ja luovimista. Se on ollut aika kasvattavaakin, mutta oon hurjan onnellinen ja ylpeä siitä mitä ollaan saatu aikaan.

Kun elämä on riisuttu turhasta tavarasta ja ylimääräisestä kohinasta, kaikki on vähän kevyempää. Sen lisäksi, että asun Tampereella 56m² minikodissa neljän lapsen kanssa, niin osan aikaa olen kumppanin nurkissa 21m² yksiössä. Mikään ei tunnu silti liian pieneltä. Minimalismi on tehnyt tästä kaikesta helpompaa. Eikä elämän laatua mitata neliöissä, tai tavaran määrässä. Minimalismi antaa tilaa liikkua, hengittää ja sopeutua silloinkin, kun arki paloitellaan lukuihin 2 + 2 + 3.

- Riina