Väsyneet naiset

Olin sosiaalialalla, muutama vuosi sitten valmistunut. Istuin bussissa menossa kohti toista toimipistettä ja rinnassa painoi. Se oli niin kokonaisvaltaisesti lytistävää painoa, että luulin puristuvani sen alle. Purin hampaat yhteen ja menin silti. Miten muka voisin olla väsynyt? Kollegat nyt ymmärsikin. He olivat tehneet tätä vuosia... Katselin vierestä, kun työkaverit toisensa jälkeen uupui ja jäi sairaslomalle. Työparinikin sairastui, joutui sairaalaan, selvisi säikähdyksellä. Mutta sen sijaan että olisin ollut huolissani omasta jaksamisesta, marssin toiminnanjohtajan huoneeseen ja kyyneleet valuen selitin, kuinka eräskin työkaveri tarvitsee tukea, koska sijaisia ei ole. Toiminnanjohtaja näytti lähinnä hämmentyneeltä, mutta lupasi katsoa, mitä voisi tehdä työkaverini tukemiseksi. Siinä kyyneleitä pyyhiessä tajusin, että ehkä mullakaan ei ole kaikki ihan hyvin... 

Meni silti vielä jonkun aikaa, ennen kun uskalsin mennä työterveyteen. Hävetti. Oli äärimmäisen noloa uupua sosiaalialalla parissa vuodessa. Ehkä olin vaan liian herkkä, tai jotain. Ehkä olisi vaan pitänyt jaksaa. purra hampaita yhteen parikymmentä vuotta ja sitten olisi ehkä lupa uupua... Pääsin psykiatrille,  sain käteen keskivaikean masennuksen diagnoosin, reseptin ja psykologin, jonka nuivaa suhtautumista en tosin  ymmärtänyt ollenkaan. Kävin sillä kerran, en mennyt toiste, vaikka järkevintä olisi ehkä ollut kysyä, olisinko saanut toisen psykologin... 

Tulin raskaaksi. Päätin tehdä töissä vain sen, minkä oli pakko. Lapsi syntyi keskosena, oli kuukauden sairaalassa, jäin äitiysloman jälkeen hoitovapaalle. Luin Kaarin Davisin kirjan, enkä halunnutkaan enää takaisin. Aloin rakentamaan pikku hiljaa hitaampaa arkea. Menin yrittäjäkurssille, aloin värjäämään lankoja, karsin tavaroita ja tottumuksia. 

Hoitovapaalle jääminen oli mulle kaikin tavoin elämää mullistava asia. Sain aikaa ajatella, opin venyttämään pennejä, pärjäsin vähemmällä. Myönnän toki, että on ehkä vaarallisinta, kun ihmisellä on liikaa aikaa... Se saattaa vaikka hypätä oravanpyörästä, kuinka kamalaa! 

Meillä ei ole omakotitaloa, kahta autoa, labradorinnoutajaa, venettä, tai kesämökkiä. Mutta olemme rakentaneet arjesta niin hidasta, että tuli mitä vaan, ehkä siitä on resursseja selvitä. Olen huomannut, että arvokkainta kriisien keskellä on aika. Se että meillä on aikaa elää ne läpi. 

- Riina

ps. Odotan kovasti, että ehdin lukemaan Hanne Kettusen kirjan!