Puolison tavarat ärsyttää

Tuntui, että mua oltiin huijattu! Poikaystävä muutti luokseni ja kantoi viimeisiä laatikoitaan kanahäkkiin. Laatikkopinot hipoivat kattoa, enkä oikein edes ymmärtänyt, missä hän oli sellaista tavaramäärää hillonnut, sillä hänen kotinsa oli aina näyttänyt varsin askeettiselta. 

Yhteen muuttaessa tajusin karmaisevan totuuden: Hän oli JÄRKEVÄ JEMMAILIJA! Hän säästi koneenraadot, rikkinäiset pelikoneet ja teini-iän sarjakuvat, purkillisen tinasotilaita, sekä jumalattoman määrän kaapeleita, johtoja, työkaluja,´sekä liittimiä. 

Hyvä puoli oli se, että hän oli saanut jemmattua kaiken sen johonkin niin, etten edes tajunnut sellaista määrää tavaraa olevan olemassa. 

Menin kyseisen poikakaverin kanssa myöhemmin naimisiin, perhe kasvoi ja löysin minimalismin. Tajusin, että suhtautumiseni tavaraan oli aina ollut jokseenkin minimalistinen, mutta perheen kasvaessa tajusin minimalismista olevan oikeasti hyötyä. 

Karsin kotimme tavaramäärää, mutta mieheni ei juurikaan karsinut omiaan. Ärsytti! Aloin huomauttelemaan ja naljailemaan hänen tavaroistaan. Olin vakaasti sitä mieltä, että puolet vähemmänkin riittäisi... Hän saattoi karsia joitakin tavaroitaan, mutta itse irvistelin vieressä ja koitin selittää, kuinka hän voisi ihan hyvin karsia paljon enemmän. Hän ei innostunut ehdotuksestani... 

Ajattelin jotenkin, etten koskaan voi olla vakavasti otettava minimalisti, koska mieheni ei vähennä tavaroitaan samalla intensiteetillä. Emme koskaan saisi täysin roinavapaata kotia! 

TAJUSIN, ETTÄ JOKAINEN ON VASTUUSSA OMISTA TAVAROISTAAN. 

Vaikka mieheni ei karsinutkaan juurikaan omia tavaroitaan, hän antoi mulle kuitenkin melko vapaat kädet minimoida yhteisiä tavaroitamme. Lasten tavaramäärän kohdalla pyrimme kohtuullisuuteen ja se oli se asia, joka teki kuitenkin lopulta arjestamme juuri sellaista, jota olin toivonut; leppoisampaa,  stressittömämpää ja sujuvampaa. 

Kun sain karsia omien tavaroiden lisäksi yhteisiä tavaroita ja kohtuullistaa lasten tavaramäärää, vapautui hurjasti lisää säilytystilaa! Yksi makuuhuoneista oli joka tapauksessa mieheni työhuoneena ja karsimisen jälkeen hän saikin miltein kaikki huoneen kaapit omaan käyttöönsä. Kun puolisolla oli mielestäni riittävästi tilaa tavaroilleen,  ei hänen tavaransa enää häirinnytkään niin paljon. Sain vapaasti toteuttaa niukempaa tavarafilosofiaa kotimme muissa huoneissa ja se oli ihanaa! 

Lopetin turhan tavaroista niuhottamisen, koska tajusin, että jokainen on vastuussa omista tavaroistaan.  Jos työhuoneen tavaramäärä ahdisti, suljin vain oven. 

Olen huomannut, että sen lisäksi, että mieheni antoi mulle vapaat kädet kohtuullistaa yhteisiä tavaroitamme, hän on myös paljon parempi pitämään omista rajoistaan kiinni. Mulla oli paljon opittavaa mieheltäni, sillä mulle EI:n sanominen tuntui erityisen vaikeelta. Kissanristiäiset tuntui elämän ja kuoleman kysymykseltä. Pitihän niihin osallistua, kun aina niin oli tehty.... Pikku hiljaa olen uskaltanut myös piirtää omia rajojani. 

Vaikka miehelläni on jonkin verran enemmän tavaraa, kuin mulla, ei hänkään ole mikään himoshoppaaja. Hän ostaa harkiten ja käyttää tavarat loppuun. 

Mieheni supervoima ehkä on se, että hän saa ison tavaramäärän mahdutettua pieneen tilaan. Ehkä se on salaisuus, miksi me mahdumme asumaan kuuden hengen perheemme kanssa 56m2 kolmiossa. 

- Riina