Repullinen vapautta ja ikävää

Yht'äkkiä oon ollu ihan äärimmäisen vapaa oleen puolet ajasta missä vain ja samalla on ihan jäätävä ikävä lasten luo. Erottiin keväällä. Ehkä kliseisestikin mun ikäkriisin keskellä, hiukan alle nelikymppisenä. 

Vaikka sitä luo päässään kuvan siitä, miten vaikeista hetkistä selvittäisiin, tai miten joku asia ylipäänsä voisi mennä, niin ei se aina ihan niin mene. 

Olen kuitenkin iloinen siitä, että ihmiset ovat puhuneet omista eroistaan avoimesti. Perinteiset, joka toinen viikko vaihtopäivä olisi aivan liian kamalaa! Tai hyvä tavaton- joka toinen viikonloppu!  Jaamme päivät tasan: 2+2+3. Se toimii hyvin ja luo rytmin, johon voi nojata, vaikkei estäkään ikävöintiä. 

Melkein kahdeksaantoista vuoteen mulla ei ole ollut näin paljoa aikaa itselleni. Se ei tosin poista sitä tunnetta, että jäisin koko ajan jostain paitsi, kun en ole lasten luona. Kipeää ja ristiriitaista. 

Olisin voinut jäädä katselemaan tyhjiä seiniä, mutten ole pystynyt. Sen sijaan olen pakannut reppuni ja lähtenyt pois. En jaksa kaikkia ihmisiä, mutta niitä harvoja, niitä jaksan. 

 En tiedä olisiko pääni näinkään kasassa, jos en olisi saanut nojata olkapäähän ja puhua kaikesta kyllästymiseen asti. Yksi päivä kauhistelin, kun tajusin valittaneeni koko kahdeksan kilometrin kävelymatkan ja vieressä oleva tyyppi oli vaan kärsivällisesti kuunnellut. En voisi olla kiitollisempi... 

Sitä saa ihan naurettavaa hallinnantunnetta siitä, että karsii tän kaiken keskellä henkilökohtaiset tavarat niin minimiin, kuin mahdollista. Sillon on oikeesti vapaa lähtemään mihin vaan!

- Riina