Minimalismi ja minikodissa asuminen on sopeutumista elämään hajonneessa maailmassa.

 Ei se tietenkään aina hyvä ole.... Se että turtuu epäoikeudenmukaiseen maailmaan niin kokonaisvaltaisesti, että epätavallinen alkaa tuntumaan tavalliselta. Ruuan hinnan nouseminen, metsäkato, ilmaston lämpeneminen, sodat, hallitukset ennen näkemättömät leikkaukset, asuntojen vuokrien nouseminen...

Tunnen itseni onnekkaaksi, että olen pystynyt elämään mukavuusalueella. Kaupassa ei tarvitse miettiä, mitä laittaa ostoskoriin, eikä sekään haittaa, että vuokra on noussut, kun se on kuitenkin tämän kokoiselle perheelle hyvin kohtuullinen. Tunnen itseni onnekkaaksi, kun mulla on mahdollisuus syynätä tuotelappuja ja valita sellainen vaate, joka tehty euroopassa. Uskon vakaasti siihen, että vähemmän on enemmän. Mutta on se kyllä Tamperelaisen perheenäidin hyvän omantunnon ostamistakin. Katselin samassa kaupassa 14 euron farkkuja, jätin ne hyllyyn. En usko, että sillä hinnalla pystytään tuottamaan eettisesti yhtään mitään!

Isossa perheessä on sattunut ja tapahtunut talven mittaan. En tiedä olisinko jaksanut ottaa sitä kaikkea vastaan, jos en olisi saanut olla lasten kanssa vielä kotona. Puoliso tekee etätöitä ja mää olen paperilla yrittäjä. Toivon, että kevään ja syksyn tullen pystyn taas enemmän keskittymään siihenkin, tuottaa taas sisältöä hieman tiiviimmin... Ehkä hankkia tuloja myös siitä toisesta inhimosta; pelistriimaamisesta. 

Onhan se toisaalta huvittavaa, että rikomme normeja huonejärjestyksestä, jotta mun harrastuksille olisi tilaa. Olen kasannut striimisetupin 56m² minikotimme keittiön pöydän ääreen. Keittiöstä oven saa kiinni ja saan rauhassa möykätä ja pelata videopelejä ilman, että muu perhe liiaksi häiriintyy. Pieneen kotiin mahtuu melkein mitä vain. Mielikuvitus on vaan rajana! 

Voimme elää minikodissa mukavuusalueella, kuin kapseloituneena sikiöpussissa, emmekä edes huomaa, kuinka maailma ympäriltä hajoaa... 

- Riina 

Ps. Suositten Ville Sutisen kirjaa; Hajonneen maailman käyttöohje, Herättää ajatuksia...