Liian hienot astiat

 Olin jäänyt hoitovappaalle ensimmäisestä lapsestani. Uusio perheen rahat oli välillä tiukilla ja kun bonuslapset haettiin joka toinen viikonloppu meille monen sadan kilometrin päästä, niin jostain ne bensarahat piti taikoa. 

Olin lukenut juuri ensimmäisen KonMarin, syönyt Kaarina Davisin kirjaa, kuin hullu puuroa. Vapauden kaipuu kaikesta sitovasta tavarasta oli valtava! Aloin katsomaan kaappeihimme kriittisemmin. Siellä nökötti saatuja ja hankittuja astioita, joita emme koskaan käyttäneet. Kahvikuppeja, kakkulautasia,  ja niitä maljakoita, joita emme edes voineet käyttää, sillä osa perheenjäsenistämme oli niin allergisia kukille. Ne vaan oli siellä. Odottaen juhlia, joita ei koskaan järjestettäisi. Ne oli ihan liian hianoja ja enemmän koristeita, kuin sopivan kokoisia arkeen. Ne keräsi siellä vain pölyä. Suursiivotessa ne otettiin käteen ja huokaistiin, että "ai niin, nääkin on täällä" ja tungettiin takaisin saman kaapin perimmäiseen kulmaan. 

Kaapissa oli myös Pentikin astiasto. Se oli upeaa Viinimarja sarjaa, mutta voi perhana, kuinka monta lautasta ja mukia olin tiputtanut lattialle! Purin huulta, kun mietin, kuinka monta euroa olin heittänyt säpäleiksi. 

Aloin myymään astioita pois. Myönnän, että tunsin tekeväni vähintään jotain pahaa. Kyllähän tommoset aarteet pitäisi säilyttää... Osa oli saatu lahjaksi, tai perintövaaseina mukaan, kun muutin omilleni. Omaa tuntoa kolkutti, mutta samaan aikaan halusin ne pois kaapeistani. 

Huutelin aarteistani Facebook-ryhmissä ja vein osan vanhoja astioita myyvään liikkeeseen. Talouden ollessa tiukilla ne muutamat kympit auttoivat hurjasti! 

Olisin tietenkin voinut laittaa lapsen hoitoon. Tienata rahaa, tehdä arjestamme kiireisempää ruuhkavuosi arkea. Päätimme kuitenkin toisin ja olimme onnekkaita, sillä saimme aina riivittyä tarpeeksi rahaa jostain. 

Kun astiakaappeja karsi, tiskaamisestakin tuli ihanampaa! Kaapeissa oli enää vain ne astiat, joita oikeasti tarvitsimme. 

- Riina