Miten musta tuli hidasteleva minimalisti

Koputin hapuillen toiminnanjohtajan oveen. Lysähdin tuoliin ja hain soperrellen sanoja. Musta tuntui epäreilulta toisen puolesta, mutta kun kyyneleet kihosivat silmiin, en ollut enää varma, puhuinko kollegasta, vai itsestäni. 

Olin päihde-ja mielenterveysalalla, jossa työyhteisö oli kuormittunutta ja väsynyttä. Kollega toisensa jälkeen oli jäänyt uupumuksen takia pitkille sairaslomille, palanneet töihin ja uupuneet taas. Niille, joilla vielä oli edes hitusen voimia kasattiin muidenkin hommat. Itkun seasta selitin, kuinka työkaverilla oli liikaa töitä ja kuinka sijaisia olisi ihan pakko saada. Ei kukaan jaksaisi iankaiken sellaista työkuormaa!

Toimari katseli minua hieman hämmentyneenä, mutta lupasi ottaa asian todesta. Kävellessäni pois huoneesta mietin vain, että mitä ihmettä juuri äskön tapahtui.. 

Meni ehkä viikko. Olin istumassa bussissa kohti asiakastapaamista, kun huomasin alushousuni kastuvan verestä. Sain nopeasti ajan neuvolasta, jossa terveydenhoitajat koitti lohduttaa ja valaa toivoa siitä huolimatta, että ultrassa näkyi pieni 12 viikkoinen olento, jonka sydän ei näyttänyt lyövän. Sain lähetteen sairaalaan, jossa liukuhihnalla naisia tarkastava lääkäri tuntui kylmältä ja etäiseltä. Mietin, kuinka riipivää sekin on, että joutuu toteamaan kerta toisensa jälkeen äideille, että valitettavasti sydän ei lyö. Sikiötä ei ole.. Sain kouraani pillereitä. Keho vastusteli.  Olisin halunnut pitää sen kohdussa ikuisesti!  Lääkäri tuntui kuitenkin malttamattomalta, oli kiireen tuntu. Oven ulkopuolella oli kymmenkunta naista odottamassa omaa vuoroaan. Heitin pillerit naamaan, vettä päälle, ovi auki ja ulos. Oli vaikea nähdä eteensä, kun kyyneleet peittivät näkökentän. 

Kuukauden päästä istuin psykiatrin vastaanotolla kyselylomake edessäni. Pisteet enteilivät keskivaikeaa masennusta. Pääsin heti psykologille, mutta tämän kärkevät pistävät kommentit saivat mut lähinnä suuttumaan. Odotin empatiaa, mutta sain lähinnä vittuilua. Kemiat psykologin kanssa ei natsannut hiukkaakaan!. Purin hampaat yhteen ja päätin selviytyä. En mennyt psykologille enää. 

Takaraivossa kiljui kuitenkin ihan jäätävä pelko, että kuluttaisin itseni loppuun hoitoalalla muutamassa vuodessa. Työ tuntui merkitykselliseltä, mutta ylivoimaisen kuluttavalta. Tein töissä vain sen, mikä oli pakko. Opettelin sanomaan sanomaan pakon edessä ei. 

Meni silti yli vuosi ennen, kuin totaalinen muutos alkoi. Olin tullut uudestaan raskaaksi, mutta lapsi päättikin syntyä ennen aikojaan. Vauva siirrettiin keskolaan. Kotiutumisen suhteen puhuttiin ensin päivistä, sitten viikoista. Katselin keskoskaapin lasin takaa lastani ja tunsin itseni avuttomaksi. En voinut mitään muuta, kuin odottaa ja olla. Kaikki pysähtyi. Oli pakko raivata elämään tilaa, jotta meillä olisi voimavaroja ottaa vastaa se kaikki.

Kun vihdoin pääsimme vauvan kanssa kotiin muistan, kuinka hieman hormoonihyrskyissä soitin isälleni itkuisena, että eikö tämä huoli lopu ikinä?! Pikku hiljaa kaikki kuitenkin kirkastui entisestään. Vapauttamalla aikaa siihen, mikä on oikeasti tärkeää huomasin, että selviämme melkein mistä vaan!

Vanhempain vapaalla ollessani hain kirjastosta Kaarina Davisin Irti oravanpyörästä-kirjan. Kirjan myötä ensin haaveilin maalle muutosta, omavaraisuudesta ja vapaudesta. Kun aikaa kuitenkin kului tajusin, että voin rakentaa vapaamman elämän myös kaupunkiin. Pikku hiljaa aloin hahmottamaan, kuinka vähemmän on enemmän! Kuinka elämän hidastaminen antaa mahdollisuuden ottaa elämän vastaan sellaisena, kuin se tulee. 

Jäin hoitovapaallekin. Sinä aikana haettiin uutta rahoitusta päihde- ja mielenterveystyön projektille , jossa olin työskennellyt. Töistä tuli kyselyä, että koska palaisin takaisin hoitovapaalta ja hakisinko projektin ohjaajan paikkaa. Mietin sitä pitkään, mutta uupumisen mahdollisuus oikeasti pelotti! Kieltäydyin lopulta paikasta ja ilmoittauduin yrittäjäkurssille, vaikkei mulla ollutkaan suoranaisesti selkeää yritysideaa mielessä. Hyhmäisiä epämääräisiä haaveita vain. 

Yrittäjäksi ryhtyminen kuitenkin lisäsi vapauden tuntua ja mahdollisti myöhemmin rakentamaan elämääni unelmien toteuttamiselle otollisempaan suuntaan. Suuntaan, jossa rahalla oli paljon vähemmän merkitystä, kuin kuvittelin. Mun ei tarvinnutkaan voittaa lotossa toteuttaakseni unelmiani! 

Kun lopulta ymmärsin, etten tarvinnutkaan välttämättä mitään lisää, vaan jotain vähemmän, se avasi aivan uudenlaisten mahdollisuuksien viidakon. Maailman, jossa oli paljon vähemmän rajoittavia tekijöitä, kuin uskalsin ikinä unelmoida. Tajusin, että rahaa paljon arvokkaampi valuutta oli aika ja se, kenelle annamme vallan päättää omasta ajastamme. 

Perheemme kasvoi. Vähän nurinkurisesti muutimme kuusi neliötä pienempään asuntoon, jossa oli kolme huonetta, keittiö, sekä leveät ikkunalaudat. Viisikymmentäkuusi neliötä, joihin on näinä vuosina mahtunut koko suurperheemme arki.

Uudestaan ja uudestaan olen ollut kiitollinen siitä, että meillä on ollut resursseja ottaa vastaan yllätyksiä. Oli hurjan voimauttavaa seistä leveässä vankassa haara-asennossa elämän tuulissa. Tuli mitä vaan, niin meillä on aikaa elää tää läpi…