4 päivän työviikko

 Kohta on kuukausi takana miehen nelipäiväisiä työviikkoja.

Pitkät viikonloput ovat monella tavalla olleet ihan hirmuisen ihania! Rakastan perjantaiaamuja! Sitä, kun mies nukkuu hiukan pidempään, tai otamme päiväunet keskellä päivää. Se, että saa nyhjätä toisen kainalossa ja ehkä vähän kirjoittaakin. 

Tietenkin se tuntuu vähän siltäkin, kuin ryökäleinä ryöstäisimme yhden päivän lisää. Vähän liian hyvältä, jotenkin rikolliseltakin. Eihän niin saisi tehdä?! Myönnän silti hiukan myhäileväni salaa katsoessani perjantaiaamujen työmatkaliikennettä ikkunasta. Tuntuu, kuin olisi voittanut miljoonan!

Se, että olen voinut jäädä lasten kanssa kotiin ja kirjoittaa, tuntuu etuudelta, josta en millään haluaisi luopua. Tietenkin se saattaa hyvinkin olla niin, että taloutemme jossain vaiheessa vaatii jotain muutakin, kun naurettavat blogitulot ja lapsilisät. Eihän niin voi elää, eihän? Ei, vaikka rahat riittäisivätkin perustarpeisiin... Vaikka mieheni ei olekkaan vielä lyönyt lukkoon nelipäiväisen työviikon jatkoa, niin salaa toivon, että saavutettu vapaus on myös jotain sellaista, josta hänkään ei haluaisi luopua. Voisiko työtä tehdä vain sen verran, kun on " ihan pakko"? Riittäisikö vähemmän, tai voisimmeko korvata menetetyt ansiot jollain muulla tavoin siinä kaiken sivussa... 

Jotenkin miehen 4 päivän työviikot ovat tehneet sen, ettei maanantai tunnu enää tulevan ihan liian pian. Sitä ehtii jotenkin enemmän, vaikka toisaalta ei hyvä viikonloppu vaadi mitään ihmeellistä. Yhteinen aika riittää, vaikkei maanantaina olisi mitään muuta kerrottavaa, kuin että käytiin lähimetsässä ja nähtiin bonuslapsia.

Myönnän, että soisin kyllä lapsillekin nelipäiväiset kouluviikot! Olisi hauskaa tituleerata Suomea kokonaisuudessa Cittaslow- maaksi. Kiireettömän elämän vaaliminen voisi muuttaa ihan kaiken! 

- Riina